Idonkent meglehetosen furcsa keszteteseim vannak, pl. hogy feluljek vagy lefekugyek valahova es kozben ne csinaljak semmit csak bamuljam az eget vagy a zoldet vagy mindkettot. Ennek jegyeben egyszer szunyokaltam a botanikus kertben, egyszer egy padon a Cismigiuben s legutobb, penteken, a Kisseleffen, ami francia mintara keszult, egy meterrel szelesebb, egy kilometerrel hosszabb mint a Champs d'Elise. Na. Hogy ez miert lenyeges? O. vette fel, lelkemnek oly kedves, hogy mintha lelassultam volna, amihez hasonlatos bokot en mar evek ota nem kaptam, O.tol pedig tenyleg soha.

Az egyetem idejen volt egy olyan kozszajon forgo poen is, hogy en repulos vagyok, egyszer a nevemben irodott is egy uzenet, Gereb Maria, repulo szak, amit kituzott a piros lada fole, s volt egy vers is, Szallok a legben, nagymamamhoz szallok ezuttal eppen, s addig meg nem allok, mig Janski baratomra egyszer ratalalok..., valami ilyen. S ezt is o koltogette volt.

Szoval negy vegigrepult ev utan gyalog jarok haza hetente minimum haromszor, amitol a labaim egyre jobbak, es ilyen iramban a foldkozeliseg is izgibb, de ha (notara, magyar!) sok penzem lesz, felulok a repulore, ugy elszallok, mint a...

(Almos lettem.)

Arra ebredtem, hogy berezeg a hangszoro, mert sms-em erkezett, 6:59-kor, Krisztus feltamadt, t.Panu. Kedves. Itthon vagyok, vasarnap delutani beke. Maszatos a kezem a tojasfestektol, es nehezemre esik mozogni is, van krumplisalata es elfogyoban a sonka es a kekszszalami, de van vagy otfele edes csoda, eljen edesanyamtunder. Tegnap meg soroztunk is egyet, Gergely, Tamas, Beata, Julia, Karesz es a parok, notton novunk es oregedven oregedunk es ez olyan jo. Es nem sut a nap, na jo, most este van, de ez annyira nem is nagy baj.

Jo itt, jo itt, jo itt.

Szovogetem, hogy hogyan tovabb, hogy kell-e nekem oda visszamenni, persze kell, de ezek a feltoltodesek is kellenek, es most megirom a vilagnak, hogy Gerebeknel lenni ooolyan jo...

Áldott Húsvétot,

rauhallista pääsiäistä kaikille!

NEMES NAGY ÁGNES: ISTENRŐL


Hiánybetegségeink legnagyobbika

Lásd be Uram, így nem lehet. Így nem lehet teremteni. Ilyen tojáshéj-
Földet helyezni az űrbe, ilyen tojáshéjéletet a Földre, és abba –
felfoghatatlan büntetésként – tudatot. Ez túl kevés, ez túl sok. Ez mértéktévesztés, Uram.

Mért kívánod, hogy két tenyérrel átfogható gyerekjáték-koponyánkba
egy univerzumot gyömöszöljünk? Vagy úgy teszel velünk, mint a tölgy
makkjával, amelybe egy teljes tölgyfát gyömöszöltél?

Nem bánnék soha úgy a kutyámmal, mint Te velem. Léted nem
tudományos, hanem erkölcsi képtelenség. Ilyen világ teremtőjeként
létedet feltételezni: blaszfémia.

Legalább ne tettél volna annyi csalogatót a csapdába. Ne csináltál
volna felhőt, hálát, aranyfejet az őszi akácnak. Ne ismernénk a vé kony, zöldes, édes-édes ízt: a létét. Irtózatos a Te édes lépvessződ, Uram!

Tudod te, milyen a vércukorszint süllyedése?
Tudod te, milyen a leukoplákia halvány kicsi foltja növőben?
Tudod te, milyen a félelem? A testi kín?
A becstelenség? Tudod-e, hány wattos fényerővel tündöklik
a gyilkos?

Úsztál folyóban? Ettél citromalmát? Fog tál-e körzőt, téglát, cédulát? Van körmöd? Élő fára vésni véle, kriksz-krakszokat hámló platánra, míg

megy odafönt, megy-megy a délután? Van odaföntöd? Van neked
fölötted?

Egy szót se szóltam.

Viikonloppuna kaverit kävi täällä, ainakin mun kaveri ja hänen kaveri, joka ei vältämättö ole minunkin. Bukarestissä kylmä taas, käveltin katuja pitkin, Kaisa kaipasi suurkaupunkitunnelmaa, Aapo neuvostoliiton näköisiä rakennuksia, minä ihan mitä vaan. Oli muuten todella kiva puolitoista päivää, jossa jännin (ja blogiarvoisin) kuitenkin ero.

Siitä nyt.

Koko ajan oli ilmassa se, että me tiedämme niin paljon toisten kulttuurista, kun he ovat aikaisemmin Venäjässä eläneet, niin ei tässäkään paljon ihmetyttävää ollut. Tuntui, että ne on täysin tietoissa siitä, mitkä ovat poliittiset ja taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat, ehkä enemmänkin, kuin minä, se ulkoinen näkökulma tuntuu aina niin kivalta. Ja sekin, että he ovat liikenneet niin kodikkaasti, jo pienistä elleistä näkyy että yhdessä ollaan. Se esim., miten Kaisa naapuripöydän miehen meidän pöydälle kutsui, jai kun Aapo kodittomilta lapsilta eroon päässyt. Tosi tosi kiva.

Ja. Sunnuntai iltapäivällä sanoin, etten minä enää kävellä voi, vaan haluaisin mennä kotiin. Selvä. Mutta mennään ensin jätskille, sitten heippoja. Ja näin se kävi. Puiston keskellä, masu täynnä jätskiä, sanoimme heiheitä ja mentiin vain eri suuntaan. Ei pussua, ei mitään kosketusta. Heitin vielä sinne, että ja kirjoitellaan, johin tuli joku joo. Bussimatkalla pää ja sydän oli sekaisin, käsissä antamaton halaus. Pfujjia. Mietin siitä, olisiko pitänyt mun aloittaa jotain semmoista. Kun emme ole Suomessa. Enkä ole suomalainen. Kun ne ovat eläneet jo Venäjässäkin.

Sitten taukko.

Noin tunnin päästä tuli kuitenkin mieleeni, että voisin kutsua heidät takaisin, meille, parvekkeelle, paistamaan munakoisoa yhdessä ja syödä ja juoda teetä, ja kun soitin Kaisalle, vastaus tuli noin puoli sekunnin ajassa että joo, ollaan tulossa, ja istuttiin sitten noin kolme tuntia auringossa yhdessä, ja kun he ovat lähteneet, nyt ihan oikeasti, kun junakin lähti, Kaisa sanoi, että mun kuitenkin pitää halata sua, kun olet niin kiva.

Eläköön epäsuomalainen tervehdystapa :)

Ildikoval megvolt az elso nagy skype-konferenciank (skypitellaan :), melyben a modalis segedigek mellett megbeszeltuk a tavaszra es a barnasfekete mokusokra vonatkozo birtokviszonyokat, a szoknyak roviduleset, a hideget, a lelkem bugyrait es hianyait, valamint a kedves tanaraim nosulese okozta (es egyebkent is) ferfitlensegemet. Mivel a beszelgetes jotekony hatasa mar most eszlelheto, mi mas marad, mint 00:16 perckor (cafolvan a blogorat, ami buta) mondani egy nagy csutortokot.


Boldog csutortokot mondok.

S kuldok neked egy nagy puszit.

Escher: Circle Limit III.

A het legszebb napja mindig a vasarnap. S ma mar hihetetlenul kedd van. Ami persze nagyon jo. "Persze, ami persze."

Kun viikon kaunein päivä on tavallisesti sunnuntai, tänään on tosi tiistai jo.

Kirjoittajan ikivanha ongelma: kenelle kirjoitetaan ja miksi. Ensinkin: kenelle suomeksi. Kun OndRej pyysi minua kirjoittamaan englanniksi, olin täysin sen vastaan. Mietin siitä, oliko se siksi, etten minä halunnut, että hän pääsisi mun ajatuksiin. En luule. Ei lukemallakaan olisi päässyt. Olin vain kielen vastaan. Enkä pojan. En nytkään tullut pro-suomalaisemmaksi kuin olin ennen blogia. Huomasin vain, että kielet vaikuttavat paljon tyyliin, mitä ja miten kirjoitan. Unkariksi olen vapaampi, suomeksi systemaattinen. Tai täysin höpö.

*

Jos blogi on niin kuin päiväkirja, tämä on viides. Kun mulla on niin analyyttinen tyyli. Tai päinvastoin :) Että aamulla ja keskellä päivää ja illalla pitää aina, aina, aina miettiä, mitä teen, tein, tulen tekemään ja miten.

Ensin sain yhden oikean päiväkirjan, avaimilla, äidiltä. Miki hiiri päällä. Olin silloin 12. Aloitin kesällä, kun mentiin Petin kanssa isovanhempien luokse. Kirjoitin joka päivä yhden sivun, noin 10*15 cm kokoisen. Syvin juttu siinä oli se, että Kiss Peti on ihan sympis. Mua hävetti, että laitoin sen paperille, koska siellä se sai täysin uuden dimension. En palannut asiaan enää milloinkaan.

Sitten tuli Szilvácska (Pikkuluumu), joka oli Silva nimisen oluttehtaan kalenteri, jonka Margólta sain. Laitoin sinne joko punaisia tai mustia pisteitä, riippuen siitä, oliko kiva päivä tai ei.

Lukion aikana kirjoitin rakkauskirjeitä ensin Klausille, sitten Gellértille, lopuksi Zoltánille. Zoltán oli ainoa, joka saikin niitä. Puoli vuotta myöhemmin, joten maailma tulisi vielä värikkäämmäksi. Lähetin hänelle pienejä lappuja, ja sain pikkurunoja. Suurella rakkaudella :)

Sitten kaksi vuotta en kirjoittanut mitään. Paitsi Miki hiiriin, kun tuli nostalgia. Päiväkirjamainen oli Janin pää ja kaikki meidän sähköpostit. Ja sitten tuli Aino.

Ja nyt Ric. Pojittomana, mikihiirittömänä.

*

Tänään täytän puoli vuotta Bukarestissä.

Hirtelen kitavaszodott, szombaton aludtam egyet a botanikus kertben, vasárnap kora reggeli séta a parkban, szép itt. Van valami abból a hangulatból, amit tavaly ilyenkor Berlinben éreztem. Pont egy éve. Hogy van akkora ez a város, hogy hagyd magad elveszni, ha úgy esik jól. És újabban úgy esik jól.

*

Ma ünneplem a féléves ittlétemet. Pontosan nem ünneplem, csak itt vagyok. S egyre jobban. A magány (apropó, szombaton láttam egy Luis Barragán kiállítást) furcsa érzéseket hoz ki belőlem. Azt mondtam, öregszem. Ami nem igaz. Helyes talán az lenne, hogy mélyülök. Olyasmiket tapasztalok meg, ami korábban nem volt. Vagy volt, de nem a felszínen. És ennek örülök. Hacsak a világ ki nem fordul a sarkából, maradni szeretnék még egy évet.

Paul Klee: Embrace