Viikonloppuna kaverit kävi täällä, ainakin mun kaveri ja hänen kaveri, joka ei vältämättö ole minunkin. Bukarestissä kylmä taas, käveltin katuja pitkin, Kaisa kaipasi suurkaupunkitunnelmaa, Aapo neuvostoliiton näköisiä rakennuksia, minä ihan mitä vaan. Oli muuten todella kiva puolitoista päivää, jossa jännin (ja blogiarvoisin) kuitenkin ero.

Siitä nyt.

Koko ajan oli ilmassa se, että me tiedämme niin paljon toisten kulttuurista, kun he ovat aikaisemmin Venäjässä eläneet, niin ei tässäkään paljon ihmetyttävää ollut. Tuntui, että ne on täysin tietoissa siitä, mitkä ovat poliittiset ja taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat, ehkä enemmänkin, kuin minä, se ulkoinen näkökulma tuntuu aina niin kivalta. Ja sekin, että he ovat liikenneet niin kodikkaasti, jo pienistä elleistä näkyy että yhdessä ollaan. Se esim., miten Kaisa naapuripöydän miehen meidän pöydälle kutsui, jai kun Aapo kodittomilta lapsilta eroon päässyt. Tosi tosi kiva.

Ja. Sunnuntai iltapäivällä sanoin, etten minä enää kävellä voi, vaan haluaisin mennä kotiin. Selvä. Mutta mennään ensin jätskille, sitten heippoja. Ja näin se kävi. Puiston keskellä, masu täynnä jätskiä, sanoimme heiheitä ja mentiin vain eri suuntaan. Ei pussua, ei mitään kosketusta. Heitin vielä sinne, että ja kirjoitellaan, johin tuli joku joo. Bussimatkalla pää ja sydän oli sekaisin, käsissä antamaton halaus. Pfujjia. Mietin siitä, olisiko pitänyt mun aloittaa jotain semmoista. Kun emme ole Suomessa. Enkä ole suomalainen. Kun ne ovat eläneet jo Venäjässäkin.

Sitten taukko.

Noin tunnin päästä tuli kuitenkin mieleeni, että voisin kutsua heidät takaisin, meille, parvekkeelle, paistamaan munakoisoa yhdessä ja syödä ja juoda teetä, ja kun soitin Kaisalle, vastaus tuli noin puoli sekunnin ajassa että joo, ollaan tulossa, ja istuttiin sitten noin kolme tuntia auringossa yhdessä, ja kun he ovat lähteneet, nyt ihan oikeasti, kun junakin lähti, Kaisa sanoi, että mun kuitenkin pitää halata sua, kun olet niin kiva.

Eläköön epäsuomalainen tervehdystapa :)