Kirjoittajan ikivanha ongelma: kenelle kirjoitetaan ja miksi. Ensinkin: kenelle suomeksi. Kun OndRej pyysi minua kirjoittamaan englanniksi, olin täysin sen vastaan. Mietin siitä, oliko se siksi, etten minä halunnut, että hän pääsisi mun ajatuksiin. En luule. Ei lukemallakaan olisi päässyt. Olin vain kielen vastaan. Enkä pojan. En nytkään tullut pro-suomalaisemmaksi kuin olin ennen blogia. Huomasin vain, että kielet vaikuttavat paljon tyyliin, mitä ja miten kirjoitan. Unkariksi olen vapaampi, suomeksi systemaattinen. Tai täysin höpö.

*

Jos blogi on niin kuin päiväkirja, tämä on viides. Kun mulla on niin analyyttinen tyyli. Tai päinvastoin :) Että aamulla ja keskellä päivää ja illalla pitää aina, aina, aina miettiä, mitä teen, tein, tulen tekemään ja miten.

Ensin sain yhden oikean päiväkirjan, avaimilla, äidiltä. Miki hiiri päällä. Olin silloin 12. Aloitin kesällä, kun mentiin Petin kanssa isovanhempien luokse. Kirjoitin joka päivä yhden sivun, noin 10*15 cm kokoisen. Syvin juttu siinä oli se, että Kiss Peti on ihan sympis. Mua hävetti, että laitoin sen paperille, koska siellä se sai täysin uuden dimension. En palannut asiaan enää milloinkaan.

Sitten tuli Szilvácska (Pikkuluumu), joka oli Silva nimisen oluttehtaan kalenteri, jonka Margólta sain. Laitoin sinne joko punaisia tai mustia pisteitä, riippuen siitä, oliko kiva päivä tai ei.

Lukion aikana kirjoitin rakkauskirjeitä ensin Klausille, sitten Gellértille, lopuksi Zoltánille. Zoltán oli ainoa, joka saikin niitä. Puoli vuotta myöhemmin, joten maailma tulisi vielä värikkäämmäksi. Lähetin hänelle pienejä lappuja, ja sain pikkurunoja. Suurella rakkaudella :)

Sitten kaksi vuotta en kirjoittanut mitään. Paitsi Miki hiiriin, kun tuli nostalgia. Päiväkirjamainen oli Janin pää ja kaikki meidän sähköpostit. Ja sitten tuli Aino.

Ja nyt Ric. Pojittomana, mikihiirittömänä.

*

Tänään täytän puoli vuotta Bukarestissä.